PART THREE: ”Jääräpäinä” musiikkimaailman murroksessa - vuodet 2000-2005

1990-luvun loppu olikin sitten jälleen kerran hiljaiselon aikaa. Bändi latasi akkuja ja ”nuoli siviilielämän synnyttämiä haavoja”. Mutta kipinä soittamiseen ja ennen muuta esiintymiseen kyti. Lopullisesti liekin roihautti palamaan muutaman ravintolatiloissa käydyn keskustelun tuloksena rumpaliksi lupautunut Ville ”Wilza” Welin, joka oli vahvistanut bändiä lyömäsoittimineen jo aikaisemminkin muun muassa Varissaaren keikalla. Ville oli Jukan vanha koulukaveri ja mukana 1980-luvun alussa toimineessa Suitcase-bändissä. Kaitsua ja Villeä taas yhdisti aikaisemmin mainittu Thunder Bay. Ville oli muusikkokoulutuksen jälkeen tehnyt uraa tanssiorkestereissa ja kiertänyt pitkän tovin ympäri Suomea. ”Aikansa kutakin ja nyt teki mieli palata rock’n roll -musiikin pariin.”

2000-luvun maailma oli tyystin erilainen kuin menneiden vuosikymmenien. Vuosituhannen vaihteen pelätystä Y2K:sta selvittiin ilman katastrofia, mutta loistokautta elänyt ohjelmistoteollisuus ajautui lamaan ja IT-kuplan ensimmäinen puhkeaminen tapahtui. Maailman muuttuessa myös musiikkielämää ravisteltiin rajusti verraten bändin alkuaikoihin. Niin ”Kasari” kuin ”Ysärikin” olivat menneiden talvien musiikkityylejä. Eetterissä jytisi Glam-, Garage- ja (post) punk-rock, joka oli tehnyt näyttävän paluun sitten Sex Pistolsin. Kaiken kukkuraksi elävä musiikki oli saanut uuden kilpailijan - Karaoken, jolla ravintolat tekivät ”helppoa” rahaa ja ihmiset pääsivät purkamaan luontaista esiintymistarvettansa.

Muutos näyttäytyi vahvasti myös elävän musiikin laadussa ja tarjonnassa. Keikkapaikkojen määrä oli vahvasti laskevalla trendillä. Muutoksen puristus kaatoi tanssilavoja ja ravintoloita, eikä talkooväkeäkään tuntunut olevan entiseen malliin. Kilpailu ihmisten vapaa-ajasta kiristyi kiristymistään. Bändit korvautuivat karaokelaitteilla, joita karaokeisännät ja -emännät touhusivat. Kaikkinensa elävää musiikkia, jos ei karaokea siksi lueta, oli yhä vähemmän tarjolla ja jos olikin, niin esiintyvä kokoonpano oli viilattu kustannuksien säästämiseksi minimiin. Taustanauhojen tukemana trubaduurit hallitsivat musiikkityylejä laidasta laitaan. Toki kellarit synnyttivät edelleenkin eritasoisia kokoonpanoja. Metallimusiikki sen raskassointuisimmasta päästä oli monen aloittelevan bändin keskiössä, eikä melodioita ja upeita sointukulkuja kannattanut tästä musiikista suuremmalti etsiä. Valitettavasti yhteinen piirre hyvin monelle taitavallekin bändille oli pitkäjännitteisyyden puute - ”heti mulle kaikki tänne tuokaa”. Bändejä tuli ja meni, eikä mikään tuntunut olevan pysyvää.

Muutoksen kourissa Rising Sun piti suorastaan jääräpäisesti linjansa, eikä lähtenyt mukaan moiseen kehityskulkuun. Isolla bändillä, isoilla (vanhoilla ja painavilla) äänentoistolaitteilla, oikeilla soittimilla ja mahdollisimman laadukkailla keikkasoundeilla esitetty perusrock oli kaikki kaikessa. Tälläkin kerralla osa vanhoista biiseistä löysi paikkansa keikkaseteissä, mutta pääosan sisällöstä muodosti southern rock -pohjainen cover-musiikki. Ville toi kokonaisuuteen harmoniaa ja ohjasi taidokkaasti biisit kuulostamaan southern rockilta - ja ennen muuta Rising Sunilta. Lukuisten instrumenttien osaajana hänellä oli taito kuunnella bändiä ja istuttaa rumpujen soitto tyylikkäästi kokonaisuuteen. Mikko taas piti huolen siitä, että soiton ohella myös soundipuoli toimi. Haasteellisista ajoista huolimatta keikkoja oli riittämiin, joista mieleenpainuvimpina olivat kotkalaisessa saaristossa järjestetyt Lehmä- ja Varissaarirockit. Niistä tehdyt keikkataltioinnit valokuvineen kertovat soittamisen ilosta ja hyvästä meiningistä.

Idea Varissaarirockista syntyi 1980-luvun alkupuolella Kotkan elävän musiikin yhdistyksen, KELMU ry:n piirissä. Ensimmäisissä rockeissa soittolava rakennettiin talkootyönä kalliolle, varsinaisen ravintolan ulkopuolelle. Tapahtuman alkutaipaleella pääosa esiintyjistä oli lähiseudulta, jolla edistettiin yhdistyksen toimintafilosofian mukaisesti paikallista elävää musiikkia. Näiden lisäksi ihmisiä houkuteltiin merelliseen ympäristöön pääesiintyjiksi kiinnitetyillä kansallisilla huippunimillä, joista esimerkkeinä J. Karjalaisen Mustat lasit ja Juliet Jonesin sydän. Saaressa järjestettynä ja A-oikeuksellisin ravintoloin varustettuna Varissaarirock herätti ansaittua mielenkiintoa myös muissa elävän musiikin yhdistyksissä. Anekdoottina sanomalahti Etelä-Suomen uutisoima aprillipila Varissaaressa kesällä esiintyvästä Bruce Springsteenistä. Tarinan mukaan Kotkan meripäivät Oy:n toimitusjohtaja kävi asiasta kuumana. Hän ei nimittäin voinut millään käsittää, miten paikallinen yhdistys oli saanut supertähden Varissaareen esiintymään???

Varsin pian KELMU vetäytyi järjestelyvastuusta ja tilalle astuivat ”kaupalliset voimat”. Paikalliset esiintyjät korvautuivat lisääntyvässä määrin kansallista menestystä saavuttaneilla bändeillä. Hyvä vain huono, mutta kaupallisuudesta ponnistaneet intressit tilaisuuden järjestämiseen loppuivat varsin pian muun muassa oikuttelevasta suomalaisesta kesäsäästä johtuen ja kaupallinen toimija vetäytyi muutaman kokeiluvuoden jälkeen järjestelyvastuusta. Erinomainen konsepti oli vaarassa kuihtua. Piti tehdä jotain ja muutaman vuoden jälkeen tapahtuman ”puuhamiehiksi” ryhtyivät Härski Maranko ja Jukka-Pekka Virtanen aluksi Hemmo Paskiaisen ja sittemmin Rising Sunin tukemana. Erinomaisessa yhteistyössä ravintoloitsijoiden kanssa on Varissaarirock kyetty pitämään hengissä näihin päiviin asti.

Tapahtuman järjestelyjä on matkan varrella kevennetty huomattavasti ja muun muassa poliisin asettamista järjestyksenpitovaatimuksista johtuen tapahtuma siirrettiin kalliolta ravintolatiloihin. Mukana olleiden tanssiryhmien myötä tapahtuman nimeksi soviteltiin ”Varissaari tanssii ja soita”, mutta kokeilujen jälkeen palattiin tuttuun ja turvalliseen Varissaarirockiin. Myös kirpputoreja on matkan varrella saareen viritelty. Varissaarirock toimi pitkään kotkalaisen rockkesän avauksena sijoittuessaan juhannusta edeltävään viikonloppuun, mutta joutui 2010-luvun alkupuolella evakkoon Katariinan niemeen pystytetyn kotimaisia huippunimiä vilisseen kansallisen festivaalikiertueen Kotka Rockfestivalin tieltä. Säät tekivät jälleen kerran tepposensa ja mammuttirockin lento loppui pariin kertaan, jolloin vuoden 2014 Varissaarirock voitiin palauttaa kesäkuiselle paikalleen.

Lyhyehkön ”markkinavoimavetoisen” kauden jälkeen Varissaarirockin johtoajatukseksi palasi oman bändin esiintymistilaisuuksien rinnalle paikallisten bändien keikkamahdollisuuksien tukeminen. Kattaukseen onkin jo toistakymmentä vuotta kuulunut 2-3 kokeneempaa paikallista bändiä ja niiden vanavedessä esiintyneet tuoreemmat, tulevaisuuteen kurkottavat bändit. Vuosien saatossa upealla Fort Elisabethin linnakesaarella ovat lähes housebändien aseman saavuttaneiden Hemmo Paskiaisen ja Rising Sunin lisäksi esiintyneet muun muassa Trio ja Forss, Sydänmaa, Lapin Pojat, Paha Susi, Screaming Blue Hawaiji, Moses Gun, Run-A-Way, Big Kiss Blues Band, Jermut & Cover, Mannerheim, Kauppalan pojat, Rauli and the Old Boys, 21 Recovered, Smokey Joe, Yövieraat, Miles Deilas Band, Hitto, Marko Ritola, Sydänmaa, Bluezy Expectations, The Rock Therapy, Rauli and The Old Stars, Kaupalan Pojat ja Yövieraat.

Varissaarirockista takaisin Rising Suniin. Vaikka keikkailu on pääsääntöisesti positiivisviritteisiä, voi toisinaan tulla lunta tupaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Tämän historiikin päätapaukselle kävi juuri näin vuosituhannen vaihteessa, sen keikkamatkatessa Helsingin länsipuolella sijaitsevaan Veikkolaan. Ajatus Veikkolan keikasta heräsi Meripäivillä, jossa paikallinen ravintoloitsija oli kuullut bändiä. Keikka saatiinkin sovittua seuraavan vuoden helmikuulle, jolloin talvi oli normaalia lumisempi ja pakkanen kipusi lähes 30 asteeseen. Matkaan lähdettiin lainatulla ”Kartanovolvolla”, johon viisi raavasta miestä ahtautuivat ja soittokamoja kuljettanut vuokraperäkärry kiinnitettiin. Matkaa tehtäessä auton moottori kävi kuumana, mutta sisätiloissa lämpö ei noussut juurikaan plussan puolelle. Perille kuitenkin päästiin.

Veikkolassa satunnaista soittajaa ihmetytti monikin asia, mutta erityisesti se ettei edes ravintolan ikkunassa näkynyt mainoksen mainosta koko tilaisuudesta. Muutama ”viksuja” huuteleva humalainen sentään osui paikalle. Sisällä asia selvisi. Ravintoloitsija oli unohtanut koko keikan, jonka seurauksena osa soittajista ennätti suunnitella jo kotiin lähtöä. Lyhyen tyynnyttelyn jälkeen keikka kuitenkin päätettiin tehdä, koska ravintola ei ollut suunnitellut kyseiselle illalle muutakaan ohjelmaa. Ei ongelmaa ilman toista - seuraava haaste syntyi äänentoistolaitteista, joita oli viritelty uuteen asentoon, eikä testaamista ennätetty tehdä ennen keikkaa. Amatöörimäinen virhe, jota ei suositella kenellekään. Lopulta PA saatiin toimimaan auttavasti ja keikka pääsi onnekkaasti maaliin. Yleisömenestykseen tilaisuus ei yltänyt ja artisti sai tällä kertaa todellakin maksaa viulunsa ihan itse. Paluumatkalla pakkanen kiristi otettaan ja Kotkan sekä aamuyön pikkutuntien saadessa voivotteli useampi orkesterin ”musikanteista” sekä turhautumistaan että orastavaa flunssaansa. Veikkolan keikkarupeamasta syntyikin bändin keskuuteen elävä legenda, jonka bändi yhdessä tuumin julisti puhekieltoon. Nykyisin tällekin tapahtumalle voi jo hyvin varovaisesti virittää orastavaa hymyä.

Vuoden 2004 saadessa lähenteli Raissarit kunnioitettavaa kymmenen vuoden ikää. Kunnioitettavaa siinä mielessä, että samanaikaisesti ympärillä toimineiden bändien elinkaari lyheni lyhenemistään ja yli vuoden toimineet kokoonpanot alkoivat olla todellisia harvinaisuuksia. Jotain mieleenpainuvaa asian juhlistamiseksi piti keksiä. Ja keksittiinhän sitä - bändi esiintyi alkuaan vuonna 1962 paikallisten urheiluseurojen järjestämästä Kesäyön tempaus -tapahtumasta lähtölaukauksen saaneen ja sittemmin yli 200 000 kävijän mammuttitapahtumaksi paisuneen Kotkan Meripäivien päälavalla yhdessä sellaisten kuuluisuuksien kuin Menneisyyden vankien, Kari Tapion, Topi Sorsakosken, Samuli Edelmanin ja Frederikin kanssa. Myös Raissareitten ikiaikainen suosikki Olli Lindholm Öineen esiintyi siellä..! Meripäiväesiintymisessä oli todellista urheilujuhlan tuntua massiivisine äänentoistoineen, valoineen ja savuineen. Lavakin oli jalkapallokentän kokoinen. Suuren maailman tapaan kommunikointikieli äänentoistohemmojen kanssa oli englanti. Homma pelasi ja mukaan tarttui upea kokemus, joka luonnollisesti oli jotain erilaista kuin ihmisiä täyteen ahdetut paikalliset kuppilat, joihin Raissarit olivat vuosien saatossa tottuneet. Tapahtumasta jäi muistoksi varsin laadukas keikkavideo, jonka bändi sai maksua vastaan itselleen lunastaa. Makupaloja Meripäivätaltioinnista voi käydä kurkkimassa bändin kotisivuilta.

Juhlavuosi 2004 tuli ja meni - keikkaa pukkasi ja meininki oli hyvä. ”Juhlahumusta” ulosmitattiinkin lähes kaikki mahdollinen ja siirryttäessä vuoteen 2005 oli bändin ilmapiirissä aistittavissa selkeää matalapainetta. Vanhat biisit oli koluttu loppuun ja tarve uusiutumiseen oli ilmeinen. Sähköiset soittimet ”heitettiinkin” nurkkaan ja tilalle kaivettiin akustiset soittopelit. Laulantaa harjoitettiin aluksi kitaran ja basson säestyksellä, mutta varsin pian Vilza palasi lyömäsoittimineen remmiin. Suuntaus kantrirockiin syveni ja raskaammat rockpoljennot saivat jäädä taustalle. Ikään kuin luontaisena seurauksena päätti sähkökitaroinille täysin omistautunut Aimo lomauttaa itsensä bändistä vuoden 2005 syksyllä. Toiminta jatkui nelimiehisenä akustisen musiikin merkeissä ja samalla käynnistettiin sopivan kitaristin etsintä.


2000-luvun alkupuolella Ville ”Vilza” Welin korvasi Markku Niemisen Rising Sunin patteriston päristelijän vaativassa tehtävässä. Muusikkokoulutuksen jälkeen alkanut tanssiorkesteriura sai näin painua taka-alalle ja rock’n roll tuli takaisin kuvioihin.


2000-luvulle tultaessa elettiin suurten muutosten aikaa, joka vaikutti myös musiikkipiireissä. Rising Sun piti jääräpäisesti linjansa. Isolla bändillä, isoilla äänentoistolaitteilla, oikeilla soittimilla ja mahdollisimman laadukkailla keikkasoundeilla esitetty perusrock oli kaikki kaikessa.


Rising Sun -basistista, Karhulan omasta pojasta Kai Sunilasta oli aikojen saatossa tullut melkoinen rockmies omiensa joukossa. Harva Karhulassa järjestetty elävän musiikin tapahtuma otti tulta alleen ilman Kaitsun panosta.


Kukahan tällä kertaa sai rukkaset? Yleisön seasta mikkitelineen päälle lennähtänyt rukkanen sai Aimon totaalisesti repeämään.


Rising Sunin keikkapaikat vaihtelivat laidasta laitaan - vuorossa Kotkan teatterin Musaklubi. 2000-luvun alkupuolen keikkasetistä pääosan muodosti southern rock -pohjainen cover-musiikki, jota täydennettiin muutamilla omilla sävellyksillä.


”On kesä, loma ja Varissaari Rock!” Alkuaan Kotkan elävän musiikin yhdistyksen piirissä 80-luvun alussa syntyneestä Varissaarirockista on värikkäiden vaiheiden jälkeen muodostunut instituutio kotkalaisessa rockelämässä.


Hurja meininki, hurja meininki!!! Rising Sun ja Varissaarirock - erottamaton parivaljakko jo vuosien takaa.


Kotkalaisen rock kesän avaajana monet vuodet toiminutta Varissaarirockia jouduttiin siirtämään kotimaisilla huippunimillä kuorrutetun Kotka Rockfestivaalin tieltä. Sään haltijat eivät suosineet mammuttirockia ja se loppui kuin kanan lento pariin kertaan. (Huom. Artikkelissa mainitun yhdyshenkilön henkilöllisyys on edelleenkin selvittämättä!?)


2000-luvulle tultaessa japanilaisen amatööriviihteen muoto, karaoke oli syrjäyttänyt elävän musiikin monesta anniskelupaikasta. Kotkan Ruonalassa sijainnut Totitupa oli tästä positiivinen poikkeus. Ainakin Raissareitten keikoilla riitti porukkaa jopa niin, että julkista ilmoittelua oli vältettävä, jotta kanta-asiakkaat mahtuivat sisään.


Vuoden 2003 lopulla julkaistun Keep It Simple, Stupid! -bootlegin äänitykset tehtiin Villen vanhempien alakertaan rakennetussa kotistudiossa. Äänittäjänä hääräsi Veijo Manninen, alias Mane-Records.


Multi-instrumentalisti Welinillä, joka on tällä kertaa tarttunut basson varteen, oli taito kuunnella bändiä ja istuttaa rumpujen soitto tyylikkäästi kokonaisuuteen. Ville toi bändin soittoon harmoniaa ja ohjasi taidokkaasti biisit kuulostamaan southern rockilta - ja ennen muuta Rising Sunilta.


Kymen Sanomat uutisoi monen paikallisen lehden tavoin Rising Sunin 10-vuotiskeikasta Meripäiväareenalla. Matti Tieaho on pelkistänyt artikkelissaan erinomaisella tavalla sekä bändin historiaa että suhdetta soittamiseen ja esiintymiseen. Artikkeli paljastaa myös erään näkökulman laulajan Räyhä-lempinimeen.


Vuoden 2004 kesällä Rising Sun toteutti yhden tavoitteistaan esiintyessään kymmenvuotisen uransa kunniaksi Meripäivien päälavalla Kotkan kantasatamassa. Juhlakeikasta muistuttaa DVD, jonka levynkansiin sommiteltu kuvakavalkadi kertoo puitteiden olleen kohdallaan ja bändin iskussa.


Vuoden 2005 elokuussa joukko entisiä kelmulaisia järjesti ravintola Livingstonessa rokki-ilottelun teemalla "Kovaa tahtoa ja kavereita". Tunteikkaiden jälleen näkemisten ohessa lavalla touhusivat Vekku Rastamo, Rising Sun, Mash ja Ypö-viis.


Aimo ”lomautti” itsensä Rising Sunista vuoden 2005 syksyllä, jolloin bändi vaihtoi akustisen vaihteen päälle. Musiikillisesti akustiset keikat olivat äärimmäisen opettavaisia. Ne syvensivät runkomiehityksen soitannollista synergiaa ja antoivat samalla kaivattua potkua koko bändin toimintaan.

Kokoonpanoja 2000-2005:

Rising Sun 2000-2001
Jukka-Pekka Virtanen, laulu
Mikko Manninen, kitara
Aimo Ikolampi, kitara
Kai Sunila, basso, laulu
Markku Nieminen, rummut

Rising Sun 2001-2005
Jukka-Pekka Virtanen, laulu
Mikko Manninen, kitara
Aimo Ikolampi, kitara
Kai Sunila, basso, laulu
Ville Welin, rummut, laulu

Rising Sun 2005-2006
Jukka-Pekka Virtanen, laulu
Mikko Manninen, kitara
Kai Sunila, basso, laulu
Ville Welin, rummut, laulu

PART FOUR: ”Kipsikoipi” heittää musiikillista haastetta - vuodet 2006-2009